Kiipeilyonnettomuus

Maanantai 24.2. oli itselleni samaan aikaan kohtalokas ja merkityksellinen päivä. Olimme poikaystäväni Aleksin kanssa boulderoimassa Herttoniemen boulderkeskuksella (Isatis). Olo oli varmasti kummallakin hieman väsynyt edellisen viikon laskettelureissun jäljiltä. Tästä syystä päätimme kiipeillä kevyesti, jotain helppoja ja kivoja reittejä ilman minkäänlaisia tavoitteita tai treeniohjelmaa.

Kiipesimme alkuun kasan helppoja reittejä 4-6A greidien väliltä, jonka jälkeen siirryimme portaiden vieressä olevan seinän 6B- ja 6C-reiteille. Silmämääräisesti oranssi 6C näytti kevyemmältä ja itselleni huomattavasti helpommalta kuin 6B-reitti. Päätin antaa reitille yrityksen ja se menikin suoriltaan toppiin asti. Topissa etsin sopivan asennon ja tiputtauduin alas kuten aina ennenkin – tai näin luulin. Matolle tiputtauduttuani kuulin Aleksin huudon “Eikä, nyt tultiin kyllä huonosti alas” ja näin kun hän lähti juoksemaan minua kohti. Ehdin ihmetellä tätä sekunnin murto-osan kunnes katsoin alas. Sillä sekunnilla näin kun oma sääreni meni kahtia ja kaaduin maahan. Aloin huutaa niin lujaa shokkitilassa “Mun jalka, mitä mun jalalle tapahtui!”, että koko Isatis varmasti kuuli sen.

En pystynyt itkeä, vaikka yritin. Ihmisiä oli kertynyt ympärillemme ja muistan, kuinka joku juoksi soittamaan ambulanssin paikalle (Kiitos!). Aleksi ei antanut minun katsoa jalkaani vaan hoki toistamiseen “Kato mua äläkä jalkaa, kato mua äläkä jalkaa. Ambulanssi tulee ihan pian.” Noin kymmenen minuutin kuluttua ovista juoksi ensin palomiehet ja sen jälkeen varmaan kymmenen hoitohenkilökuntaan kuuluvaa ihmistä. Sain lääkkeitä ja he alkoivat tutkia jalkaani. Tässä kohtaa sain esitettyä ensimmäisen kysymykseni heille “Kiipeilenkö enää koskaan?” Ensihoitaja vastasi, että tottakai – jalasta tulee vahvempi kuin se on koskaan ennen ollut. En ole koskaan tuntenut suurempaa helpotuksen tunnetta kuin silloin.

Kiipeilenkö enää koskaan?

Ensihoitajat selvittivät aluksi, että onko jalassani avomurtumaa. Sellaista ei kuitenkaan ollut, joten he pääsivät tositoimiin jo Isatiksessa. Aluksi he leikkasivat housuistani lahkeen rikki, jotta pääsivät näkemään tilanteen tarkemmin. Tämän jälkeen he leikkasivat tiukan kiipeilykengän jalastani ja vetivät sääriluuni takaisin kohdilleen. Muistan, että tämä sattui todella. Kun luut oli saatu paikoilleen he laittoivat minulle jalkaan tuen ja kantoivat minut ambulanssiin, jonka jälkeen lähdimme suuntaamaan kohti Töölön sairaalaa.

Tapaturmaklinikalle päästyämme, muistan kun näin kaverini Jaakon “Pastorin” aulassa minua vastassa. Tässä kohtaa saattoi olla jo pientä huumoriakin ilmassa. Klinikalla housuni leikattiin lopullisesti hajalle ja minulle vaihdettiin sairaalavaatteet päälle. Sain myös lisää lääkkeitä koviin kipuihin. Tässä kohtaa äitini ja isäni olivat saapuneet sairaalaan minua katsomaan – tästä tuli seuraava todella huojentunut ja hyvä olo.

Tältä housut nykyään näyttää!

Jouduin odottamaan hyvän tovin, että pääsin röntgeniin, koska liikenteessä oli sattunut pahempi onnettomuus. Röntgenin jälkeen sain kuitenkin tietää, että sääriluuni lisäksi minulta oli murtunut myös pohjeluu. Molemmat olivat onneksi katkenneet siististi. Tämän jälkeen minulle laitettiin väliaikainen kipsi ja minut siirrettiin osastolle odottamaan leikkausta, johon pääsin keskiviikkona. Leikkauksen odottelu oli tuskaista, koska en pystynyt liikkumaan sängystä mihinkään, mutta siitäkin selvittiin. Toivottavasti alusastia on tästä eteenpäin pelkkä muisto!

Leikkaus suoritettiin nukutuksessa ja tekniikkana käytettiin polven kautta sisään laitettavaa luuydinnaulaa. Sääriluu on ontto, joten naula laitettiin sen sisälle. Pohjeluulle ei tehty mitään vaan oletuksena on, että se luutuu itsekseen ajan kanssa. Luuydinnaulan ansiosta jalkani ei tarvitse kipsiä ja voin varata sen päälle täyden painon. Tämä helpottaa kävelemisen harjoittelua huomattavasti. Pääsinkin jo heti leikkauksesta seuraavana päivänä testaamaan kepeillä kävelyä.

Tekniikkana luuydinnaula

Lähes joka ilta mieleeni palaa tapaturmapäivä ja se mitä tapahtui. Tiedän, että jalkani oli virheasennossa laskeuduttaessa. Muistelen kuitenkin, että patja saattoi olla myös laskeutusmiskohdasta hieman koholla ja tulin lähelle liitospaikkaa. Kuulin jälkeenpäin, että rotaatio saattoi olla myös osasyynä tapahtuneeseen. Olen käynyt monesti läpi mielessäni “Mitä jos olisin tullut parempaan kohtaan patjaa?”, “Entä jos olisin vain käyttänyt hätäkahvoja?”, “Miksi en vain kiivennyt alemmas?” Olen kuitenkin alkanut päästää näistä ajatuksista irti ja todennut, että tapahtuneelle en voi enää mitään, mutta sille kuinka nopeasti olen takaisin seinällä voin.

Thinking about what I can do, instead of what I can’t do.

Anna-Liina Laitinen

Loppuun vielä iso kasa kiitoksia:

  • Kiitos kaikille, jotka autoitte Isatiksessa tapaturmatilanteessa
  • Kiitos ensihoitajille nopeasta avusta ja hyvästä duunista
  • Kiitos Töölön sairaalan hoitohenkilökunnalle hyvästä hoidosta – en voi uskoa, että voin jo kävellä
  • Kiitos Aleksille, äipälle, iskälle ja veljelle mielettömän suuresta avusta jo ensiaskeleiden kanssa
  • Kiitos jengille kaikesta tuesta ja ihanista viesteistä, mitä olen saanut

Mutta hei, nyt on aika taas alkaa kuntouttamaan jalkaa ja opettelemaan kävelyä. Kiitos kuin jaksoitte lukea tänne asti!

2 thoughts on “Kiipeilyonnettomuus

Add yours

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Create a website or blog at WordPress.com

Up ↑

Create your website with WordPress.com
Get started
%d bloggers like this: